Riimitellen

Kutitus, kikatus ja peitto korville.

Paljastuvat pienet varpaat rivissä kuin herneet palossa.

Aurinko nauraa meille,

säteilet kilpaa sen säteiden valossa.

Vaatekaapissa ei lymyä enää peikkoja,

housuihin on tulleet napit.

Elämä on täynnä uusia sattumuksia ja seikkoja.

Muistojenlaatikkoon suljettu jo niin tutit kuin teletapit.

Sanon, ei enempää sokeria puuroon, tai loputkin putoavat!

Harvahampainen irvistys ja iloinen vastalause raikaa.

Reppu selkään, siellä kaverit jo odottavat.

Aika, mihin se oikein katoaa? Sydämeni huokaa.

Jenna not so Jameson

Kaapissa on jauhoja ja luomumaitoa, Jenna muistelee kävellessään autoltaan läpi asfaltoidun parkkialueen kohti automaattiovia. ”Tänään oli sellainen aasiakaspäivä taas, et tarvitsen jotain nyt jotain hyvää pelastamaan sen mitä pelastettavissa on. Om-nom-nom!”, päivittää Jenna facebookiaan samalla kun ovet avautuvat hänen edessään ja lämmin ilmastoitu tuulikaapin ilma lehahtaa hänen kasvoilleen. Työpäivä ei päättynyt mitenkään erityisen mukavasti, hän harmittelee askeltaessaan päättäväisesti pitkin kiiltävää vahattua betonilattiaa.

Suikkaan ja kahta kokoa liian isoon työtakkiin pukeutunut nuori nainen hihkaisee iloisen tervehdyksen täyttäessään leipähyllyä. Jenna nostaa huulilleen teennäisen hymyn ja nyökkää kevyesti. Onneksi mun ei tarvi sentään töissä pukeutua mihinkään pellehattuun, hän ajattelee tarttuen oljenkorsiin. Hei! Pannaria – hän keksii samalla. Mikään ei karkota murheita niin tehokkaasti kuin itsetehty lämmin pannari ja oman maan mansikkahillo. Ajatus kesästä ja mansikoista tekee Jennan hetkeksi onnelliseksi, kun hän etsii kananmunia. Yhdessä Eikan kanssa niitä kerättiin ja naurettiin kuin vastarakastuneet, vaikka ensitapaamisesta on jo yli vuosikymmen kulunut. Samassa tuttu kaiheus iskee takaisin, Eikka on taas merillä. Jenna tuntee yksinäisyyden painon harteillaan.

Jaa… Jenna mutristaa suutaan pysähtyessään kananmunien ääreen. Miten näitä voi olla näin tuhoton määrä. Ahdistus nostaa taas päätään ja Jennan sisällä kiehahtaa. Häkkikanan munia. Miten helvetissä voi yhä nyky-yhteiskunnassa olla häkkikanan munia. Oikein päästä ottaa, Jenna tuskastuu ja hieroo hetken ohimoitaan. Hän suoristaa itse kutomansa pipon ja ottaa vapaankanan munia kennollisen ja lähtee kohti kassaa.

Ei yksinolo itsessään ole ongelma. Ei Jenna avuton ole, ei hän tarvitse miestä ollakseen kokonainen. Hän ei vaan pääse yli pettymyksestä työtään kohti. Olis kiva, kun sain kotona tukea rankan päivän jälkeen. Ettei tarttis aina oksentaa kaikkea faceen. Itseäänkin välillä hävettää oma negatiivisuus, kun mä olen oikeasti ihan kiva ja positiivinen ihminen Jenna ajattelee itsestään.

Ei elämä ole reilua. Vai mitä sanois häkkikana? Silläkin on vain yksi funktio - tuoda rahaa ahneelle kapitalistille. Siellä se istuu ahtaassa kopissaan. Hyvä kun edes siipiään saa levittää suoriksi. Jenna tuntee äkkiä suurta tarvetta venytellä. Hän vilaisen nopeasti yli hartioidensa ja laskee kennon käsistään lähimmälle hyllylle venytelläkseen kätensä niin ääriasentoon kun saa. Hän kallistaa päätänsä ja huokaisee. Olenko minä muka häkkikana, hän naurahtaa ajatuksilleen.

Jenna jää hetkeksi paikoilleen. Ehkä vertaus on ihan osuva. Minä istua nyhjötän töissä pitkät päivät tiskillä kuin häkissä. Ikävät muistot saavat taas vallan. Kurssikaveri muutaman vuoden takaa oli tänään tullut siihen nenän eteen virnuilemaan, että vieläkö sä täällä töitä teet? No vielä perkele. Etkö valmistunutkaan maisteriksi? No valmistuin ja hyvillä papereilla. Ja yhä täällä? No joo, viihdyn niin hyvin. Ja paskat viihdyn. Ai että keittää… Ei niitä töitä taivaasta tipu vaikka olisi kuinka ylivoimaisen upea hakemus.  

Jenna havahtuu ajatuksistaan, kun nuori nainen kulkee hänen editseen hyllylle. Nainen vilaisee hyllyllä nököttäviä kananmunia, sitten Jennaa kysyvästi, ottaa käsiinsä sixpackin lonkeroa ja lähtee. Jenna kiukustuu ensin. Ei kai toi luullu, et jätän noi munat tohon, puhisee Jenna itsekseen. Kun hän kääntyy ottamaan kananmunia, ajatus nostaa päätään. Ei hitto. En mä oikeasti ala mitään pannaria vääntämään, hän päättää ja tarttuu lähimpänä olevaan siideriin ja nappaa niitä vielä pari lisää kainaloon. Jenna tuntee pienen piston jättäessään munat jälkeensä, mutta samalla hän hymyilee. Siitäs saavat, hän puhisee itsekseen, vaikkei osaisi itsekkään sanoa kenelle hän oikein mieltään osoittaa.

Maksettua ostoksensa Jenna kävelee peliautomaattien ohi kohti ulko-ovea. Hän huomaa ahdistuksen helpottavan. Onneksi se utelias eukko ei sentään kysellyt häneltä töissä perheen lisäyksestä. Tähänkö maailmaan pitäisi vielä lapsia alkaa saattamaan? Jennan huulille nousee hymy, kun hän tervehtii naapurin Seppoa joka paukuttaa eläkelanttejaan hedelmäpeliin. Eikö silläkään muuta tekemistä rahoillaan ole? Ostais edes sille tyttären pojalle uudet lenkkarit. Oikein hävettää, kun näkee ne siinä käytävässä. Miksi tehdä lapsia, jos niistä ei pysty parempaa huolta pitämään. Tää maailma on julma paikka, miettii Jenna ja alkaa taas näppäillä uutta facebook-päivitystä.

Onnettomuuspaikalla

Poliisi pitelee kynäänsä nyrkissään ja napsuttelee sen päätä peukalollaan ajatuksissaan. Niin, voisitteko vielä kerrata näkemänne, hän toistaa nostaen katseen lehtiöstään. Ja yksi kerrallaan – hän rykäisee, kuin korostaakseen arvovaltaansa.

Paheksuvaan, lähes syyttävään sävyyn kuuluu ilmoille tiukka kimeä ääninen kommentti, kuin tuomion julistus: ”Kahtokee poliis, jos se ol ottanna se kuski. Tai jos ol justiin asiaa pitkäripaseen. Ei ollu mittään hijas vauhti kun sieltä kurvista tuli.” Ensimmäinen todistaja huokaa ja jatkaa: ”Ennen oli ihmisetkin rauhallisempia. Voi tokkiinsa nyt kun minä päätän mitä tehdään ja miten tehdään, niin laitan asiat kuntoon…” Poliisi yskähtää ja todistaja hätkähtää palaten takaisin tähän hetkeen.

”Njoo… Ei kahtokee mittää varroonnu. Siel ol sitten iso propleema.” Suurten sormusten koristamat kädet paiskautuvat yhteen kuvatakseen törmäyksen voimaa. Hän ristii sormensa hetkeksi, avaa ne, suoristaa hameensa kanssa sävy vävyyn olevaa Gessin silkkihuiviansa ja korjaa silmälasiensa asentoa. ”Tyttö polo, sekin ol vielä niin nuori.”

Kiihkeä kirkas ääni katkaisee pahoittelut. ”Ei se notta ole ijästä kiinni osaako ajaa mautoa.” Poliisi kohottaa kysyvästi kulmiaan vilaisten toista silminnäkijää, joka seisoi hänen oikeallaan puolellaan revityissä farkuissa ja korkkareissa kieroutuneena lämpimään ylisuureen neuleeseen. ”Noin niin mopoautoa! Vai nysseäkö meinasit mun tarkottavan?” Todistaja naurahtaa heleällä äänellä, mutta vakavoituu kuin taika-iskusta. ”Kylä se oli sen miähen vika nääs.”

”Akkunasta kattoin ja sielä palo katuvalot. Se oli rouhee pamahus” Vaaleannetut laineet kehystävät huolitellut kasvot, kun todistaja herkistyy... ”Kylä se oli kauhee tilanne.” Todistaja mumisee ja pyyhkii kuin hieman häpeillen poskipäilleen valuvia maskaran tahrimia kyyneleitä.

Poliisi kääntää katseensa kolmanteen todistajaan, voitteko vahvistaa edellä kuvatun, hän kysyy.

”Hik”

Niin, poliisi toteaa kysyen.

”Öm..” Todistaja yskäisee. ”Hik”

Hän taputtelee taskujaan, kunnes löytää etsimänsä. Hänen sormensa kietoutuvat tiukasti pullon kaulan ympärille, kun ensimmäisen todistajan tuijotus polttaa hänen takaraivossaan.

”Hik”

Hän nostaa katseensa toiseen todistajaan.

”Meille vai teille?” hän hörähtää.  

- - -

”Kahtokee poliis, jos se ol ottanna se kuski. Tai jos ol justiin asiaa pitkäripaseen. Ei ollu mittään hijas vauhti kun sieltä kurvista tuli.
Ennen oli ihmisetkin rauhallisempia. Voi tokkiinsa nyt kun minä päätän mitä tehdään ja miten tehdään, niin laitan asiat kuntoon…
Njoo… Ei kahtokee mittää varroonnu. Siel ol sitten iso propleema.
Tyttö polo, sekin ol vielä niin nuori.”

”Ei se notta ole ijästä kiinni osaako ajaa mautoa. Noin niin mopoautoa! Vai nysseäkö meinasit mun tarkottavan?
Kylä se oli sen miähen vika nääs. Akkunasta kattoin ja sielä palo katuvalot. Se oli rouhee pamahus. Kylä se oli kauhee tilanne.”

”Hik. Öm... Hik.
Hik.
Meille vai teille?”