Pieni tarina rakkaudesta

Ai jumalauta – maaliskuu rankaisee. Jäätävää tihkua ja hyytävä viima. Vilaisen hätäisesti kelloa. Puoli tuntia lähtöön. Puhisen turhautuneena, kun puhelimeni soi. Just nyt ei olisi aikaa vastata Mumman puheluun.

”Anni! Hmm… Joo-joo… tiedän.”

Tänään on vaarin nimipäivä. Enhän mä oikeasti muistanut… Omaatuntoa hiukan nipistelee.

”Kuule Mumma rakas, kun mun oikeesti on jo vähän kiire.”

En voi olla turhautumatta, vaikka isoäidin ääni puhelimen toisessa päässä on lempeä ja kärsivällinen.

”En ole vielä lähtenyt. Miten niin?”

Vedän repun kiinni ja sujautan bussilipun taskuun.

”Etkö sä pääse? Mikä aika? No voin mä just ehtiä käymään, mut en kyllä ehdi muuta kuin nakkaamaan ne ovesta sisään.”

Pärrään itsekseni ja etsin laatikosta mumman lahjan vaarille.

”Nää keltaiset?”

”Vien, vien… No tietysti kerron. Olet rakas, mut täytyy nyt mennä! Moi moi.”

Jätän pyörän oven suuhun ja suuntaan tuttua reittiä vanhainkodin päiväsaliin. Revin märkää huppua päästäni ja mietin miten voi olla, että lähes tyhjä sali on vielä ankeampi kuin sää ulkona.

Yksinäinen vanhus istuu pää kumarassa pyörätuolissaan. Hoitaja on vetänyt tuolin pöydän vierestä ja se nököttää hylättynä lähes keskellä käytävää. Mummu raukka on työnnetty kädet sylissä pöydän eteen.

Voi luoja. Tuostako näkymästä pitäisi saada virikkeitä – kahvitahrainen pitsiliina ja joku pölyyntynyt ruiskukka-asetelma?

Vilaisen nurkassa yksin pauhaavan television antia. Noh, tuskinpa mummeli mitään irti saisi Viidakon tähtösistäkään.

Tuttu hoitaja hihkaisee ohi mennessään tervehdyksen kun avaan vaarin oven. Makea eltaantunut luumun tuoksu iskee palleaan kuin Tyson parhaimpina päivinään.

-          Kyllä luulis vatsan toimivan! totean vaarille kun astun huoneeseen.

Syvällä sisälläni mieleni huutaa: Ei ikinä mua tähän vankilaan!

Pitkä mies istuu sängyllä punaisessa villanutussa.

”Anjako?” hän kysyy ja nostaa kasvonsa.

”No älä hulluja puhu!” tuhahdan vaarille ”On mussa samaa näköä, mut älä väitä et mä olen vasta kakskymppisenä yhtä ryppynen kuin mumma.”

Tuttu ilkikurinen hymy nousee isoisän kasvoille.

Hän kääntyy kohti yöpöytää ja kurottaa hitaasti värisevän kätensä kohti mustavalkoista kuvaa.

Astun lähemmäs ja ojennan vaarille kehyksen.

Huomaan miten sormien iho on niin hauras ja väriltään lähes harmaa.

”Anja” vaari toistaa.

Haparoivasti hän pyyhkäisee lasin pintaa kuin siirtäen kevyesti suortuvat nuoren kauniin morsiamen otsalta.

-          Kävitkös Mummaa katsomassa? hän kysyy pienen hiljaisuuden jälkeen katse yhä kuvassa.
-          Sieltä tulin, mutta en ehdi jäämään. Terveisiä lähetti.
-          No, missäs Mumma?
-          Ei päässyt.
-          No mikäs sille tuli? Löysikö se jonkun toisen? vaari utelee virnistäen kuin paraskin velikulta.
-          Jonkun nuoremman? vaari kysyy velmuillen koko olemuksellaan.

Isoisän kanssa ei ole tylsiä hetkiä. Miten mä muka aina senkin unohdan.

Kun saan väännettyä taas naamani peruslukemille, muistutan vaaria, että sähkömopon huolto on tänään.

- Häipykö se heitukka sen autonasentajan matkaan vai? Vaari heristää sormea hääkuvalleen ja saa minut hörähtämään mielikuvalle.

- Vajotkoot kuin kivi Kokemäenjoen pohjaan uhoo vaari ja tirskun vieressä taas kuin pikkutyttö.

Laskeudun alas vaarin jalkojen juureen ja rukoilen itsekseni, että jos joku luoja on, niin antaisi minunkin säilyttää huumorini kun vanhenen.

”Älä sää flikka kontilles mene, miehen se kosia kuuluu.” vaari on toruvinaan.

Kaivan Mumman lahjan esiin.

Nostan lahkeen ylös, ja tartun vaarin nilkkaan.

Jalka on niin kovin kylmä ja jäykkä.

Tunnen miten elämä on hauras.

Kaiken päättyväisyyden jäinen kosketus kulkee lävitseni ja värähdän.

”Hyvää nimipäivää!” pakottaudun sanomaan vaarille iloisesti katsoen suoraan hänen viisaisiin silmiinsä.

Hieron hetken lämpöä jalkoihin.

-          Ajattelitkos minua valitessas villasukkien värin? vaari utelee iloisesti hymyillen.
-          Ei, kun se sun heitukkas kotona. Sanoi, ettet heti kärähdä hoitsuille, jos et jutuiltasi ehdi vessaan kuselle. Vanhus kallisti päätään taakse ja nauroi niin lempeästi kuin vain voi.
-          Rakas Vaarini mun – mun pitää nyt mennä. Bussi ei odota. Sanoin kiskoen huppua takaisin hiusteni suojaksi. 
- ”Vaarin tyttö” totesi vanhus lempeästi kesken riemunsa.

Ehdin nipin napin hypätä bussiin kun se otti kurssin kohti Hämeenlinnaa. Sen moottori hyrähti käyntiin ja radiosta alkoi hiljakseen soida Arttu Wiskarin tuttu sävel... 

Myhäilin onnellisena. Minulla on oma hölmö perheeni jota rakastan. 
Rakkautta on vanheta yhdessä.