Ai jumalauta – maaliskuu rankaisee.
Jäätävää tihkua ja hyytävä viima. Vilaisen hätäisesti kelloa. Puoli tuntia lähtöön.
Puhisen turhautuneena, kun puhelimeni soi. Just nyt ei olisi aikaa vastata
Mumman puheluun.
”Anni! Hmm… Joo-joo…
tiedän.”
Tänään on vaarin
nimipäivä. Enhän mä oikeasti muistanut… Omaatuntoa hiukan nipistelee.
”Kuule Mumma rakas, kun
mun oikeesti on jo vähän kiire.”
En voi olla
turhautumatta, vaikka isoäidin ääni puhelimen toisessa päässä on lempeä ja
kärsivällinen.
”En ole vielä lähtenyt.
Miten niin?”
Vedän repun kiinni ja sujautan
bussilipun taskuun.
”Etkö sä pääse? Mikä
aika? No voin mä just ehtiä käymään, mut en kyllä ehdi muuta kuin nakkaamaan ne
ovesta sisään.”
Pärrään itsekseni ja
etsin laatikosta mumman lahjan vaarille.
”Nää keltaiset?”
”Vien, vien… No tietysti
kerron. Olet rakas, mut täytyy nyt mennä! Moi moi.”
Jätän pyörän oven suuhun
ja suuntaan tuttua reittiä vanhainkodin päiväsaliin. Revin märkää huppua
päästäni ja mietin miten voi olla, että lähes tyhjä sali on vielä ankeampi kuin
sää ulkona.
Yksinäinen vanhus istuu pää kumarassa pyörätuolissaan. Hoitaja on vetänyt
tuolin pöydän vierestä ja se nököttää hylättynä lähes keskellä käytävää. Mummu
raukka on työnnetty kädet sylissä pöydän eteen.
Voi luoja. Tuostako näkymästä pitäisi saada virikkeitä – kahvitahrainen pitsiliina
ja joku pölyyntynyt ruiskukka-asetelma?
Vilaisen nurkassa yksin
pauhaavan television antia. Noh, tuskinpa mummeli mitään irti saisi Viidakon
tähtösistäkään.
Tuttu hoitaja hihkaisee ohi mennessään tervehdyksen kun avaan vaarin oven.
Makea eltaantunut luumun tuoksu iskee palleaan kuin Tyson parhaimpina
päivinään.
-
Kyllä luulis
vatsan toimivan! totean vaarille kun astun huoneeseen.
Syvällä sisälläni mieleni huutaa: Ei ikinä mua tähän vankilaan!
Pitkä mies istuu sängyllä punaisessa villanutussa.
”Anjako?” hän kysyy ja nostaa kasvonsa.
”No älä hulluja puhu!” tuhahdan vaarille ”On mussa samaa näköä, mut älä
väitä et mä olen vasta kakskymppisenä yhtä ryppynen kuin mumma.”
Tuttu ilkikurinen hymy nousee isoisän kasvoille.
Hän kääntyy kohti yöpöytää ja kurottaa hitaasti
värisevän kätensä kohti mustavalkoista kuvaa.
Astun lähemmäs ja ojennan vaarille kehyksen.
Huomaan miten sormien iho on niin hauras ja väriltään lähes harmaa.
”Anja” vaari toistaa.
Haparoivasti hän pyyhkäisee lasin pintaa kuin siirtäen kevyesti suortuvat
nuoren kauniin morsiamen otsalta.
- Kävitkös Mummaa katsomassa? hän kysyy pienen hiljaisuuden jälkeen katse yhä kuvassa.
- Sieltä tulin, mutta en ehdi jäämään. Terveisiä lähetti.
- No, missäs Mumma?
- Ei päässyt.
- No mikäs sille tuli? Löysikö se jonkun toisen? vaari utelee virnistäen kuin paraskin velikulta.
- Jonkun nuoremman? vaari kysyy velmuillen koko olemuksellaan.
- Kävitkös Mummaa katsomassa? hän kysyy pienen hiljaisuuden jälkeen katse yhä kuvassa.
- Sieltä tulin, mutta en ehdi jäämään. Terveisiä lähetti.
- No, missäs Mumma?
- Ei päässyt.
- No mikäs sille tuli? Löysikö se jonkun toisen? vaari utelee virnistäen kuin paraskin velikulta.
- Jonkun nuoremman? vaari kysyy velmuillen koko olemuksellaan.
Isoisän kanssa ei ole
tylsiä hetkiä. Miten mä muka aina senkin unohdan.
Kun saan väännettyä taas
naamani peruslukemille, muistutan vaaria, että sähkömopon huolto on tänään.
- Häipykö se heitukka sen
autonasentajan matkaan vai? Vaari heristää sormea hääkuvalleen ja saa minut hörähtämään
mielikuvalle.
- Vajotkoot kuin kivi
Kokemäenjoen pohjaan uhoo vaari ja tirskun vieressä taas kuin pikkutyttö.
Laskeudun alas vaarin
jalkojen juureen ja rukoilen itsekseni, että jos joku luoja on, niin antaisi minunkin
säilyttää huumorini kun vanhenen.
”Älä sää flikka kontilles
mene, miehen se kosia kuuluu.” vaari on toruvinaan.
Kaivan Mumman lahjan
esiin.
Nostan lahkeen ylös, ja
tartun vaarin nilkkaan.
Jalka on niin kovin kylmä
ja jäykkä.
Tunnen miten elämä on
hauras.
Kaiken päättyväisyyden jäinen
kosketus kulkee lävitseni ja värähdän.
”Hyvää nimipäivää!” pakottaudun
sanomaan vaarille iloisesti katsoen suoraan hänen viisaisiin silmiinsä.
Hieron hetken lämpöä
jalkoihin.
- Ajattelitkos minua valitessas villasukkien värin? vaari utelee iloisesti hymyillen.
- Ei, kun se sun heitukkas kotona. Sanoi, ettet heti kärähdä hoitsuille, jos et jutuiltasi ehdi vessaan kuselle. Vanhus kallisti päätään taakse ja nauroi niin lempeästi kuin vain voi.
- Rakas Vaarini mun – mun pitää nyt mennä. Bussi ei odota. Sanoin kiskoen huppua takaisin hiusteni suojaksi.
- ”Vaarin tyttö” totesi vanhus lempeästi kesken riemunsa.
- Ajattelitkos minua valitessas villasukkien värin? vaari utelee iloisesti hymyillen.
- Ei, kun se sun heitukkas kotona. Sanoi, ettet heti kärähdä hoitsuille, jos et jutuiltasi ehdi vessaan kuselle. Vanhus kallisti päätään taakse ja nauroi niin lempeästi kuin vain voi.
- Rakas Vaarini mun – mun pitää nyt mennä. Bussi ei odota. Sanoin kiskoen huppua takaisin hiusteni suojaksi.
- ”Vaarin tyttö” totesi vanhus lempeästi kesken riemunsa.
Ehdin nipin napin hypätä bussiin kun se otti kurssin kohti Hämeenlinnaa. Sen
moottori hyrähti käyntiin ja radiosta alkoi hiljakseen soida Arttu Wiskarin tuttu
sävel...
Myhäilin onnellisena. Minulla on oma hölmö perheeni jota rakastan.
Rakkautta on vanheta yhdessä.
Hyvä ja mukaansatempaava tarina! Hyvin kuvailtu, mahtavaa kielenkäyttöä. Vähän silmät pomppi riveillä koska ruskea tausta ja valkonen teksti :D Mutta tekstin sisällössä ei valittamista!
VastaaPoistaHyvä tarina, taidokkaasti kasattu ja kirjoitettu. Paljon pieniä yksityiskohtia. Lisäksi paljon vuoropuhelua, joka erotti tekstin muista ryhmän teksteistä antaen sille omaleimaisen fiiliksen.
VastaaPoistaHeh, ihana vaari! Henkilökohtainen aihe, laittoi ajattelemaan. Pidin molempien puhetyylistä dialogissa, lisäksi henkilöiden välinen tuttavallinen kiusoittelu oli mieleen :)
VastaaPoistaKiitos rohkaisevista kommenteista.
VastaaPoistaTarinaan piilotettavat sanat olivat: keltainen, luumu, autonkorjaaja, maaliskuu, Hämeenlinna, Kokemäenjoki, Arttu Wiskari ja Viidakon tähdet. Tiedoksi, jos joku kurssin ulkopuolinen juttua lukee.
Itse olen jo lähempänä neljää, kuin kolmeakymmentä, mutta annetut sanat muodostivat nuoren naisen ja isoisän pikaisen tapaamisen.
Olen menettänyt omat isoisäni. Nuorena oli autuaallisen tietämätön siitä, että aikaa ei ole paljoa jäljellä. Aina oli liian kiire pysähtyä.
Myöhäisen ilmoittautumisen takia ehdin työstää tekstiä vain kaksi tuntia, joten sanoma jäi vähän piiloon ja loppukaneetti tuntuu jälkeenpäin tosi irralliselta.
Ihana tarina! Todella hyvin kirjoitettu. Taisi olla ensimmäinen, jossa kuultiin kunnon vuoropuhelua. Voimasanat toi tarinaan persoonallisuutta.
VastaaPoistaTodentuntuinen tarina, jossa on teräviä huomioita ympäristöstä. Upeaa tekstiä, johon annetut sanat on upotettu taitavasti. Tuntui kuin itse olisi ollut tuolla vanhainkodissa seuraamassa tapahtumaa!
VastaaPoistaHyvin kirjoitettu, tykkäsin juonesta ja tarinaa oli mukava lukea. Hyviä yksityiskohtia!
VastaaPoista